tiistai 25. lokakuuta 2016

8 vuoden taistelu


Minun on avattava suuni. En enää pysty pitää asioita sisälläni. On sanottava ääneen se, joka syö minua joka ikinen päivä. 

Elettiin vuoden 2008 kevättä. Olin onnellinen ja iloinen teini-ikäinen tyttö. Kävin koulua, harrastin luistelua ja viihdyin hyvin parhaan ystäväni seurassa. Tein juuri niitä asioita mitä "tavalliset" 17-vuotiaat tytöt tekevät. Jotain sinä keväänä kuitenkin tapahtui.

Saimme idean laihduttaa pari kiloa kesäksi. Kilot lähtivät hetkessä annoskokoja pienentämällä. Pienentynyt numero vaa'assa teki oloni itsevarmemmaksi ja paremmaksi. Vaatteet sujahtivat helpommin päälle ja turvonnut olo oli poissa. Kaikki asiat tuntuivat paljon paremmilta ja valoisammilta.

Parin kolmen viikon päästä ruokavalioni oli muuttunut entisestään. Enää ei riittänytkään annoskokojen pienentäminen vaan tilalle tuli useiden ruoka-aineiden rajoittaminen. Ei sokeria, ei pastaa, ei riisiä, ei leipää... - ei mitään, josta sai energiaa enemmän kuin hedelmistä tai vihanneksista. Ruokalassa lappasin lautaselleni vain kevyttä jääsalaattia ilman kastikkeita.

Kesällä painoni oli laskenut 46 kiloon. Kroppa näytti paremmalta kuin koskaan aiemmin. Bikineissä kulkeminen ei aiheuttanut tuskaa eikä mikroshortsit tuntuneet enää yhtään huonommilta vaihtoehdoilta. Sain paljon kommenttia muuttuneesta ulkomuodostani ja hymyillen otin jokaisen arvostelun vastaan. Hiljaa mielessäni kuitenkin mietin, että tämä ei riitä. Haluan olla vieläkin pienempi ja kauniimpi. Parempi.

Tuosta alkoi helvetti. Helvetti, joka on kestänyt tuskaiset 8 vuotta.

Jok'ikinen päivä sairastumisen jälkeen on tuntunut vaikealta. Aamiainen on jäänyt väliin niin monia kertoja, että puhutaan tuhansista päivistä, tuhansista syömättä jääneistä aterioista. Samoin on käynyt lounaan kanssa. Vaikka vuosien varrella - tai pääosin viimeisen vajaan kahden vuoden aikana - olen saanut nostettua painoni normaaleihin lukemiin, ei mikään kuitenkaan ole juurikaan muuttunut. Syömiskäyttäytymiseni poikkeaa edelleen huimasti siitä mitä sen tulisi olla tai mitä haluaisin sen olevan. Pääni sisällä velloo edelleen useita kertoja päivässä mietintä siitä kuinka kelvoton olen. Kelvoton, lihava, riittämätön, ruma... - ja sairaskin vielä.

Toisinaan olen ollut siinä pisteessä, että en jaksa enää. Mikään ei innosta eikä mikään tunnu miltään. Jokainen vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, siltä, että enää ei jaksa yrittää. Niinä hetkinä sanon itselleni, että kaikesta voi selvitä. Kaikki voi vielä muuttua. Siihen saattaa mennä aikaa ja voimavaroja, mutta sisukkaasti taistelemalla ollaan joka päivä edes hitusen lähempänä sitä terveempää minää. Sitä minää, jota olin ennen sairastumistani.

Ikinä en ole ollut luovuttaja enkä sitä tässäkään tilanteessa aio olla. Taistelen niin kauan kunnes pystyn hymyillen ja rehellisesti toteamaan ääneen, että minä olen kaunis ja täysin riittävä juuri tällaisena - aivan kuten te kaikki muutkin siellä ruudun takana.

Nyt kuitenkin suljen suuni tältä erää. Muistakaa kuinka ainutlaatuisia olette ja mihin kaikkeen pystytte. Pitäkää itseänne upeana ja hienona persoonana - myös niinä vaikeina päivinä. Älkää soimatko itseänne vaan pyrkikää löytämään asioista ne hyvät puolet. Kaikki hyvä tulee nimittäin sisältänne eikä ulkomuodollanne loppujen lopuksi ole juurikaan mitään väliä. Olit sitten pyöreä tai laiha, olet sinä. Upea ja ainutkertainen sinä.

Kiitos ja anteeksi - jatketaan taas kun siltä tuntuu! ♥

11 kommenttia:

  1. Sä oot tarpeeksi, sä oot niin tarpeeksi <3 Tsemppiä ja halit, myös sinä löydät vielä sen tasapainon ja oot onnellinen just omana ittenäs :)

    VastaaPoista
  2. Hienoa kun uskalsit/viitsit keroa! Tsemppiä! Elämä on joskus taistelua, mutta useimmiten sen taistelun arvoista :) Koita jaksaa ja kyllä ne palaset jossain vaiheessa kohdalleen loksahtaa.

    VastaaPoista
  3. Olen käynyt läpi helvetin. 15 vuotta syömishäiriöitä oli maanpäällinen helvetti. Etsin oikotietä onneen koskaan löytämättä sitä. En halunnut parantua tai kuitenkin halusin.

    Odotin muiden parantavan minut sairaalassa. Isku vasten kasvoja, kun ymmärsin olevani ainoa joka voi parantaa minuminut. Parantuminen alkoi pienestä yrityksestä ja lupauksesta itselleni. Lupasin koittaa olla terve kuukauden ajan, kunhan vain saan palata takaisin syömishäiriöiseksi sen jälkeen.

    Monta pudotusta. Monta pää vessanpyntyssä vietettyä hetkeä. Monta juostua kilometriä. Yhtä monta päätöstä parantua sitten huomenna.

    En ymmärtänyt, että nuo kaikki päätetyt "nyt parannun" hetket olivat pieniä askelia eteenpäin. Isoa kuvaa katsoessa ne kolme päivää oksentamatta tai paastoamatta olivat jälleen askel eteenpäin.

    Sinne kuoppaan putoaminen ei tarkoittanutkaan askelia taaksepäin vaan olivat pieniä pysähdyksiä matkalla eteenpäin. Monta polkua taapersin mielestäni harhaan ja välillä vailla suuntaakin, mutta nyt katsoessa oli suunta koko ajan oikea vaikkei se siltä tuntunut.

    Nyt olen pienen tytön äiti. Olen löytänyt rakkauden ruokaan ja liikuntaan. Minulla on kaunis omakotitalo sekä ihana mies. Valmistuin koulusta hyvin arvosanoin ja olen vakituisessa työssä. Nämä kaikki asiat tuntuivat kaukaisilta ja vielä viisi vuotta sitten en olisi ikinä uskonut olevani tässä. Lähtökohtani kaiken edellä mainitseman saavuttamiseksi olivat surkeat. Olin ilman ystäviä, yksin. Koulu oli kirjannut minut ulos. Olin velkahelvetissä ja mielestäni ruma niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Oksentelin keskinmäärin 15 kertaa päivässä tai paastosin kunnes ahmin jälleen. Paino määritti hyvän päivän ja kauneuteni.

    Miksi kerron kaiken tämän? Sillä uskon, että sinäkin voit selvitä! Uskon sinuun! Jos minä selvisin ja savutin elämässäni näin paljon niin takuulla pystyt sinäkin samaan tai parempaankin. ❤️RmariannaS


    Pahoittelut kirjoitusvirheistä. En pääse niitä korjaamaan tällä puhelin sovelluksella jostain ihmeen syystä enkä jaksa näpytellä koko tekstiä uudestaan.

    VastaaPoista
  4. ♥ ♥ ♥ Tsemppiä, olet vahva!

    VastaaPoista
  5. Tsemppejä ja jaksamisia Nanne.

    VastaaPoista
  6. Kiitos sinulle kun jaoit tarinasi <3 <3 <3

    VastaaPoista
  7. Hei!
    Sinulla on tosi upea blogi ja vaikutat hurjan ystävälliseltä ja mukavalta. Kaikkea hyvää!!! :)

    VastaaPoista
  8. Hienoa kun uskalsit jakaa tarinasi, voimia!

    VastaaPoista
  9. Pieni lintuni <3 Sinussa jos kessään ,on voimaa muutokseen ! Hiljaa hyvä tulee <3 T.mami

    VastaaPoista
  10. Heti kun löysin sinut instagrammista, tiesin, että sairastat syömishäiriöitä. Itsekin samasta 8 vuotta kärsineenä toisen samanlaisen tunnistaa tosi nopeasti, puurokuvistasikin näkee että teet ne tyyliin 1/2dl hiutaleita ja energiaa missään annoksessa ei ole nimeksikään, vaikka kuvat sinänsä ovatkin esteettisiä :/ Ootko miettinyt, vaikuttaako ruokainsta ehkä vahvistavasti sh-ajatuksiin, kun ruokien ajatteluun käyttää ehkä vielä ekstraenergiaa?

    Mukavaa kevättä ja parempaa vointia sinulle, taistellaan itsemme vielä kuiville tästä täysin :)!

    VastaaPoista