maanantai 12. tammikuuta 2015

Varoituksen sana "uuden elämän" aloittajille

Oletko yksi heistä joka on aloittanut "uuden" ja terveellisemmän elämän?

Kenties alkanut syömään enemmän vihanneksia ja marjoja?
Alkanut ylipäätään kiinnitämään enemmän huomiota siihen mitä suuhusi pistät?
Kenties vähentänyt sokerin ja valkoisten viljojen kulutusta?
Ottanut selvää ruokien energiapitoisuuksista ja rasvojen, hiilihydraattien ja rasvan määrästä?

Löysitkö itseäsi yhdestäkään kysymyksestä?

Miksi haluan kirjoittaa tästä aiheesta juuri nyt, on sen ajankohtaisuus. Netti tuntuu pursuavan pitkälle kevääseen asti erilaisia vinkkejä kuinka aloittaa "uusi elämä" ja kuinka saada karistettua joulun herkuttelujen myötä kerrytetyt kilot. Tosin en usko kovinkaan monen saaneen kiloja ympärilleen muutamissa päivissä. Nestettä toki on voinut kertya, mutta se ei lihomista ole! Kuntosalit ovat täynnä ja lenkkipoluillakin tulee vastaan uusia naamoja, juuri niitä, jotka ovat päättäneet vihdoin ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä lenkkeilijöiksi tai laihduttajiksi. Varsin monelle uuden vuoden aloittaminen siis tietää laihdutusta ja kunnon kohotusta. Ajatellaan, että elintapojen muutos käy yhdessä yössä aivan kuin vuosikin vaihtuu vuodesta 2014 vuoteen 2015. Ei se ihan näin mene, eihän?

 

Mutta olen minäkin laihduttanut. Onnistuneesti ja epäonnistuneesti. Olen elämäni aikana painanut huomattavasti enemmän kuin nyt. Kyse ei ole viidestä, kymmenestä tai edes 15 kilostakaan vaan enemmästä. Olen ollut painoindeksien mukaan ylipainoinen ja tuntenut oloni toisinaan norsuksi. Olen ollut useita vuosia karkki- ja herkkulakossa vain tiputtaakseni painoani onnistuen siinä. Samaan aikaan olen harrastanut muodostelmaluistelua aktiivisesti.

Jotain meni kuitenkin vikaan. Oli muistaakseni vuoden 2008 kevät. Kymppiluokka oli loppumaisillaan ja koin tarvetta pudottaa kesäksi muutamia kiloja jo täysin normaalipainoiseksi laihdutetusta vartalostani. Kilot lähtivät helposti ja vauhdikkaasti ruokamääriä pienentämällä. Muutamissa viikoissa painoni oli pudonnut huomattavasti. Koin mielihyvää ja tunsin itseni jollain tapaa paremmaksi kuin ennen. Vaatteet tuntuivat löysiltä ja uskalsin myös ostaa elämäni ensimmäiset bikinit.

En osannut enää lopettaa. Vaikka kilot putosivat nopeassa tahdissa, kerkesin tottua lyhyessä ajassa tiettyihin ruokamääriin ja tiettyihin ainesosiin. Muutamien kilojen pudotuksen jälkeen ruokavalioni oli edelleen sama kuin laihduttaessani. Energiamäärän suurentaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta lihomisen pelossa. Ajattelin kai mielessäni, että painon lasku ehkä joskus tasaantuu ja elimistö tottuu saamaani energiamäärään. Niin ei käynyt.

Laihdutus johti syömishäiriöön. Ensimmäisenä kesänä, kesällä 2008, sain paljon kommentteja siitä kuinka pikkuruiseksi olen muuttunut. Omasta mielestäni muutos ei kuitenkaan ollut huomattava, mitä nyt vähän kiloja puhonnut - ajattelin. Karttelin tiettyjä ruokia ja laihduin edelleen hitaalla tahdilla kohti pienempiä lukuja. Painoni tippui vuosien saatossa hieman reiluun 40 kiloon, joka merkitsi pituudellani vaikeaa alipainoa. Välillä tietenkin oli kausia, jolloin ruokaa kului enemmän ja painokin pysyi kuukausia samoissa lukemissa. En kokenut siitä epäonnistumista, mutta takaraivossani kyti edelleen ajatus vieläkin pienemmästä, keijumaisesta, vartalosta.

Havahduin vasta pari vuotta. Siitä on nyt pari kolme vuotta, kun vihdoin havahduin. Sinä jouluna, kun paketistani paljastui numeroa suurempi fleecekerrasto kuin siskollani, suutuin. Pahoitin mieleni niin pahasti, että olin jo valmis lähtemään yksin kotiin joulun viettoon. Koin itseni suureksi ja ällöttäväksi vaikka painoni oli alle 50 kilon. Vaarini yritti selitellä isompaa kokoa sillä, että olen pidempi todellisuudesahan todella olen sen sentin kaksi siskoani pidempi. Silloin avasin ensimmäistä kertaa suuni. Kerroin ongelmistani painoni suhteen. 

Sanoin ääneen sanan anoreksia. Se oli helpotus. Ongelman ja syömishäiriön myöntäminen itselle ja muille tiputti suuren kiven harteiltani ja sai minut vihdoin järkiini. Siitä alkoi parantuminen, joka jatkuu edelleen hitaasti, mutta varmasti.

Kaikki ei kuitenkaan ratkennut. Syömishäiriö on jättänyt minuun jälkensä, syvät ja arat haavat. Haavat, jotka eivät välttämättä koskaan parane. Haavat, joita hoidetaan yhä. Kehonkuvani ei ole vieläkään noin seitsemän vuoden sairastumiseni jälkeen täysin normaali. Saatan edelleen tuntea negatiivisia tunteita vartaloani kohtaan, mutta pyrin pitämään ne taka-alalla. Tänä päivänä yritän ravita kehoani sen tarvitsemin ainein enkä enää laske jokaista suupalaani. 

Vaa'asta luopuminen on tehnyt hyvää. En enää seuraa painoani päivittäin ja koen vaa'asta luopumisen olleen erittäin hyvä ratkaisu joitain kuukausia sitten. Olen opetellut olemaan tyytyväinen kehooni ja hyväksymään sen sellaisena kuin se on. Stressi painosta on suurimmilta osin poissa ja päiväni eivät enää täyty pelkistä ruokaan, lihomiseen ja laihtumiseen, liittyvistä ajatuksista. Taas yksi suuri askel kohti parantumista ja parempaa minäkuvaa.


Mikä on siis kertomukseni opetus?

 Tee muutokset ruokavaliossasi hitaasti äläkä ajattele laihduttavasi
 Tee vain valintoja, joista voit pitää kiinni lopun elämääsi tuskin haluat esimerkiksi elää elämäsi vain smoothieta naukkaillen tai porkkanaa purien
 Älä karsi mitään liian radikaalisti
 Suurenna mielummin kuin pienennä annosmääriäsi tämä koskee tietenkin terveellistä, monipuolista ja kehosi tarvitsemaa ruokaa
 Pidä järki kokoajan mukana touhussa
 Pyri tiedostamaan mikä on tervettä ja mikä sairasta käyttäytymistä
 Tiedosta painon putoaminen esimerkiksi kuvien avulla mikäli koet sen tarpeelliseksi
 Lopeta ainainen numeroiden tarkkailu ja vaa'alla käyminen
 Älä moiti itseäsi maltillisesta herkkujen syönnistä
 Huomioi, että et ole yhtään sen parempi ihminen laihana kuin vähän pyöreämpänäkään
 Opi olemaan tyytyväinen vartaalosi
 Rakasta itsesi juuri sellaisena kuin olet

11 kommenttia:

  1. Vau, todella rohkea ja koskettava teksti! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä ei aina mene sunnitelmien mukaisesti, mutta onneksi koettelemukset tekevät ihmisestä aina vain vahvemman ja vahvemman. Kaikesta on mahdollista selvitä - siihen minä uskon.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Vastaukset
    1. Anoreksia on hirveä sairaus. Se vie ihmisen mukanaan. Onneksi päätit taistella vastaan. Jokaisen pitäisi ymmärtää, että ruoka ei ole pelkkää polttoainetta. Se on kehon rakennusaine, ja mm. kovaa rasvaa ja kolesterolia tarvitaan, jotta aivot voi hyvin. Pelkillä pehmeillä rasvoilla ei keho pärjää.

      Kaikkea hyvää, tsemppiä!

      Poista
    2. Kiitos kommentistasi, hannoinen!

      Taistelutahtoa todella tarvitaan eikä pienistä alamäistä saa lannistua. Elämä kyllä voittaa - uskon siihen!

      Poista
  4. En ole aijemmin kirjoittanut tästä täysin tuntemattomalle ihmiselle. En tiedä mitä haluaisin kuulla sinulta, mutta tässä kuitenkin ongelmani..
    Olen vasta 17v, pituudeltani 166cm ja painan 53kg. Omasta mielestäni en todellakaan näytä 53 kiloiselta, kun katson toisia saman verran painavia. Viime syksystä olen yrittänyt välttää herkkuja, aloitin kuntosalin, lenkkeilyn, ja syömään "terveellisesti". Homma on kuitenkin karannut käsistä. Olen jo kauan kärsinyt väsymyksestä, pahoinvoinnista, huimauksesta, uupumisesta ja voimattomuudesta. Syön aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen sekä iltapalan. Kuitenkin kärsin koko ajan huonosta olosta. Minulla on koko ajan nälkä, ja huimausta, mutta kuitenkaan en syö mitään, vaan odotan aina seuraavaan ruokailuun. Asiasta on selvästikkin tullut minulle ongelma. En pysty enää nauttimaan ruuasta, vaan katson ruokien kaloreita, ja tarkat kellon ajat koska voin syödä. Menen todella aikaisin nukkumaan ettei nälkä yllätä kovin myöhään. Nyt useasti on toistunut se että ahmin viikonlopun, siihen asti kunnes minua alkaa oksettamaan. Kuitenkaan en oksenna, koska pelkään sitä. Ruuasta ei tule enää hyvää oloa. En ymmärrä miksi kehoni on niin voimaton. Syön juuri niinkuin monien laihduttajien/terveellisten bloggaajien blogeissa lukee. Haluaisin syödä viikolla äidin tekemään makaronilaatikkoa, tai spagettia ja jauhelihakastiketta. Tai ottaa sen yhden pullan, tai pari karkkia ja keksin. Mutta ei. Kiellän itseltäni kaiken. Minulle tulisi kauhea omatunto. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

    Ja anteeksi että kirjotiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Annnika!

      Hienoa, että uskallat kertoa tuntemuksistasi. Ensinnäkin suosittelen jättämään vaa'an kyttäämisen. Siitä ei seuraa mitään hyvää eikä paino kerro mitään ihmisestä. Et ole sen parempi laihempana tai huonompi painavempana. Toiseksi kannatan myös kuuntelemaan omaa kehoaan. Jos nälkä kalvaa sisuskaluja, on asialle tehtävä jotain. Kourallinen pähkinöitä tuo helposti ja nopeasti lisäenergiaa ja kaiken lisäksi se on varsin terveellinen välipala ja täyttääkin mukavasti. Kolmanneksi älä anna muiden ruokien vaikuttaa omaan ruokavalioosi. Olemme kaikki yksilöitä eikä toisen ruokavalio välttämättä sovi toiselle. Älä aliarvioi tavallista kotiruokaa. Kasaa lautasesi esimerkiksi lautasmallin mukaan niin saat täytettyä vatsasi värikkäällä ja monipuolisella ruoalla. Herkutellakin saa kunhan muistaa kohtuuden.

      Kiteytettynä, kuuntele tai opettele kuuntelemaan omaa kehoasi äläkä ota mallia muiden syömisistä. Tee ruokailuista rauhallinen ja nautittava hetki. Kattakaa pöytä kauniisti ja asetelkaa ruoka nätisti lautasille - silloin ruoasta osaa nauttia enemmän kun sen eteen on nähty vähän vaivaa. Luovu kellontarkoista ruoka-ajoista ja pyri löytämään tasapaino ruokailujen suhteen. Syö, kun nälättää ja mieluiten suht säännöllisesti. SIlloin nälkä ei pääse kasvamaan turhan suureksi ja energiatasot pysyvät optimaalisina.

      Tsemppiä! :)

      Poista