Keho on yllättävän fiksu kaveri

Keväisen lämmintä keskiviikkoa kaikille! ♥

Tänään aamulenkkiä kävellessäni mieleeni juolahti yhtäkkiä oman kehon kuuntelu, tuo aihe, joka tuntuu puhuttavan aina vain enemmän ja enemmän - ja hyvä niin. Olen itse viime aikoina pyrkinyt ottamaan enemmän selvää kehoni viesteistä ja kuuntelemaan sitä paremmin. Olen tajunnut, että jokaisella olotilalla on jokin tarkoitus. Ei keho viesti uupumuksesta tai väsymyksestä, jos sille ei ole tarvetta, ei nälästä tai heikotuksesta, jos sille ei ole syytä. 

Erityisesti kehon viestitys ruoan sopivuudesta tai sopimattomuudesta on kolahtanut. Monesti ihmiset tekevät asioita niin kuin ovat tottuneet tekemään - niin myös minä. Rutiinien muuttaminen koetaan hankalaksi, aikaa vieväksi ja turhan monimutkaiseksi prosessiksi. Helpoimman kautta - se lienee se tutuin käsite meille monille mitä ruokaan tulee. Aamupalaksi lusikoidaan se perinteinen puuro tai järsitään se iänikuinen leivänkäntty, välipalaksi haukataan ehkä jokin hedelmä, lounaaksi se ainainen salaatti, päivälliseksi lämmin ruoka ja iltapalaksi se mikä "hyväksi" on todettu - asiat tehdään niin kuin on aina tehty.

Niin, ja en nyt väitä, etteikö tuollaisella rytmillä voisi voida todella hyvin. Me kaikki olemme yksilöitä ja se mikä sopii sinulle ei välttämättä sovi toiselle. On siis hyvin yksilöllistä miten kehomme reagoivat mihinkin juttuihin.

Mutta palataanpa vielä tuohon oman kehon kuunteluun. Eräänä iltana viime viikolla olin tekemässä itselleni kevyttä iltapalaa - sellaista kuin aina teen, tottumuksesta - kunnes havahduin siihen, että kehoni suorastaan janoaa jotain vähän tuhdimpaa. Aluksi ajattelin sivuuttaa nuo ajatukset ja viestit kunnes tajusin niiden todella olevan tärkeitä. Ei keho viesti turhasta tai muuten vaan. Maltoin hetken ja koitin päästä aivojeni sisään - mitä minä ja kehoni oikeasti tarvitsemme?

Kevyt iltapala ei edelleenkään houkutellut tai huutanut nimeäni. Päätin poiketa totutusta ja rutiineista vaikka se hieman vaikealta tuntuikin. Keitin hiljalleen hauduttaen lämpimän kaurapuuron ja kasasin päälle reilun keon kesäisiä marjoja ja muutamia sekalaisia siemeniä. Lusikoin annoksen hitaasti ja siihen keskittyen suuhuni. Nautin jokaisesta suupalasta kunnolla pureskellen ja annoin ajan kulua - eihän minulla mihinkään kiire ollut. 

Annoksen syötyäni tunnustelin oloani. Tuntuiko minusta hyvältä? Olinko riittävän täysi? Tai miltä minusta ylipäätään tuntui? Kävin kaikki mahdolliset kysymykset mielessäni läpi ja pyrin löytämään niille oikean vastauksen kehoni viestejä kuunnellen.

Mutta mitä minä tällä sitten oikein yritän sanoa? Yritän sanoa, että keho on yllättävän fiksu kaveri. Se kertoo meille tarpeistaan ja puutteistaan. Se kertoo, kun jokin on hassusti tai hullusti. Se kertoo, kun on aika höllätä ja ottaa rennommin. Toisin sanoen se viestii valehtelematta aidoista tuntemuksistaan ja yrittää saada meidät toimimaan optimaalisesti - ehkä jopa muuttamaan niitä jo totuttuja rutiineita ja tapoja.

Se kertoo meille, kun aamupalaksi onkin nautittava jotain vähän tuhdimpaa tai tavallisesta poikkeavaa ja, kun iltalenkille ei olekaan lähdettävä vaikka se lenkki on aina tehty.

Kuunnelkaamme ja arvostakaamme siis fiksua kehoamme - se todella kertoo mitä me tarvitsemme!