Vaa'asta ja sen merkityksestä - tai merkityksettömyydestä

Nyt tulee jotain hieman syvällisempää. Jotain, jonka kertominen täällä on hieman vaikeaa ja kiusallista. No, mutta kerrankos täällä eletään, joten antaa nyt vaan mennä!

Vaaka. Tuo laite, joka kulkee mukanasi aina vauvasta vaariin, tai tässä tapauksessa vauvasta mummoon, syntymästä kuolemaan. Synnyttyäsi vaaka täräyttää lukemat näyttöön ja hoitajat pitävät sinua joko normaalina, pyöreänä tai sitten laihana. Painoa seurataan ensimmäisten elinvuosien aikana niin neuvolassa kuin koulussakin. Vapaa-ajalla lapsi tuskin itse painoaan tarkkailee, onhan lapsen elämä niin ihanan huoletonta ja aitoa. Suuhun pistetään sitä mikä tuntuu hyvältä eikä sokerikuorrutteiset murot tunnu missään. Niitä saatetaan jopa lapata lautaselle lisää. Monesti, ainakin omassa lapsuudessani, lusikoin päälle vielä kunnon keon mummin tekemää mansikkahilloa. Ahh, kuinka hyvää ja makeaa se olikaan. Kaloreita kertyi ehkä satoja, mutta minulle ruoka oli mahan täytettä, ei kaloreita. Eihän lapset edes kaloreista mitään tiedä, en siis minäkään tiennyt. Ymmärsin kyllä, että sokeri lihottaa ja on epäterveellistä, mutta stressiä en osannut ottaa.

Kouluikäisenä muistan kuinka aloimme siskoni kanssa punnita jäätelöannoksiamme isovanhemmillamme. Miksi? - no siksi, jotta molempien palat saatiin täysin saman kokoisiksi! Tai, jos annokset eivät olleet samankokoiset, riitahan siitä syntyi. Jos vaakaa ei ollut saatavilla, sai jäätelöpalojen leikkaaja aina tyytyä jäljelle jääneeseen palaan ja useimmiten siihen pienempään. Jossain vaiheessa tilanne kuitenkin muuttui. Siskoni halusi aina olla leikkaaja ja otti mielellään sen pienemmän palan. Ehkä tietoisuus lihomisen mahdollisuudesta oli jo kiirinyt vuotta vanhemman siskoni korviin.

Ala-asteen vikoilla luokilla ja ylä-asteen alkaessa aloin tarkkailemaan painoani jonkin verran. Kotoamme ei vaakaa löytynyt, mutta aina isovanhemmilleni matkutettaessa oli paino saatava tietää. Monesti näyttöön tärähti melko iso lukema, mutta en osannut siitä suuremmin huolestua, harrastinhan muodostelmaluistelua monta kertaa viikossa jo ties kuinka monennetta vuotta. Ruokavalioni oli melko tavallinen, mutta karkkia, suklaata ja muita herkkuja saattoi kului joitakin satoja grammoja viikossa. Painoni nousi.. - sanomattakin selväähän se oli. Seiskaluokan keväällä otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin karkkilakon. Muutamia kuukausia myöhemmin aloitin karkkilakon päälle vielä herkkulakon, joka käsitti kaikki energiapitoiset tuotteet. Sanoin heipat pullille, kekseille, jäätelölle, pähkinöille, sipseille ja poppareille. Toisin sanoen kaikelle, joka mielletään lihottavaksi ja epäterveelliseksi. Kiloja tippui ensimmäisten kuukausien aikana joitain ja oloni oli huomattavasti parempi. Lakkoa kesti reilun kuuden vuoden verran.

Yhdeksännellä luokalla ostin ensimmäiset farkkuni. Ne tuntuivat päällä kuin sukkahuosuilta eikä reiteni näyttäneet kovinkaan upeilta. Häpesin itseäni, mutta osa häpeästä oli ehkä vain oman pääni sisällä. Siinä vaiheessa vaaka ei enää näyttänyt järkyttävän suuria lukemia eikä stressiin pitänyt olla aihetta. Yläkoulun loputtua kesällä hain kymppiluokalle ja pääsinkin sinne. Siitä alkoi upea vuosi, jota pidän edelleen yhtenä parhaista kouluvuosistani.

Kympillä tutustuin ihaniin ihmisiin. Löysin myös sen niin sanotun parhaan ystävän, jonka kanssa vietimme todella paljon aikaa yhdessä. Välillemme syntyi side, joka teki meistä lähes erottamattomat. Kerroimme toisillemme kaikki, oli sitten kyse ilosta tai surusta, murheista tai huolista. Niihin aikoihin aloin tai me aloimme myös kiinnittämään enenevissä määrin huomiota ulkonäköömme. Tykkäsimme laittautua viimeisen päälle ja pyrimme aina näyttämään hyviltä. Kiinnostus painoa kohtaan syntyi, kun ystäväni äiti oli alkant dieetille. Lopulta se tarttui myös ystävääni, joka alkoi laskemaan jotain pisteitä. Päivässä pisteitä sai kertyä tietyn verran ja taisi joukossa olla myös muutama nollapisteinen ruoka-aine. Yksi pisteettömistä ruoista oli appelsiini.

Siitä alkoi vaa'an kyttäämiseni, joka johti kymppiluokan jälkeen reiluun painonpudotukseen ja sen myötä anoreksiaan. Vaa'alla käymisestä tuli arkipäivää ja saatoin punnita itseni kaksi ellei jopa kolme kertaa päivässä. Jos painossa näkyi nousua, oli asialle tehtävä jotain. 

Tänä päivänä tunnen itseni melko terveeksi, mutta välillä tulee aikoja, kun paino tuntuu vain laskevan ja ruoka ei maita. Tarkkailen viisarin värähtämistä, mutta entisenlainen stressi painosta on poissa. Siitäkin syystä, että oloni on jokseenkin terve, vaa'an lukema vaikuttaa edelleen paljonkin käyttäytymiseeni ja syömiseeni. Viimeisen kuuden tai seitsemän vuoden aikana vaa'an lukema on heitellyt muutamalla kilolla aina pysyen hieman alipainon puolella. Tuosta asiasta en ole ylpeä.

Tämän viikon alussa tein päätöksen, joka oli melko helppo ja huojentava. Työnsin vaakani syvälle sänkyni alle enkä ole sitä maanantain jälkeen sieltä enää kertaakaan ottanut esille. Minulle se on suuri saavutus kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun ravasin vaa'alla tiuhaan tahtiin. Päivää, jolloin en olisi vaa'alla käynyt kotona ollessani, ei ole ollut pitkään, pitkään aikaan. Nyt asian on kuitenkin muututtava ja minun on tajuttava se, että ne numerot näytössä eivät merkitse mitään. Lukema ei kerro terveyttäni tai paremmuuttani - tai mitään muutakaan.

Tänään teen vielä sen suurimman askeleen ja kannan vaakani kellariin tai roskikseen, paikkaan, josta sitä ei varmasti tule enää haettua pois. Samalla pyrin sulkemaan päästäni, aivoistani, sen kohdan, joka stressaa syömisestä tai painosta. Ehkä vihdoinkin saan elämäni takaisin vuosien jälkeen ja opin nauttimaan asioista uudella tavalla. Aikaahan tämä varmasti vie, mutta tästä on hyvä aloittaa!

ps. ensitöikseni haluaisin jonain päivänä päästä nauttimaan palan raakakakkua johonkin kahvilaan, joten suosituksia saa heittää!

Millainen suhde sinulla on vaakaan? Mitä lukema sinulle merkitsee vai merkitseekö se mitään?