Minun on avattava suuni. En enää pysty pitää asioita sisälläni. On sanottava ääneen se, joka syö minua joka ikinen päivä.
Elettiin vuoden 2008 kevättä. Olin onnellinen ja iloinen teini-ikäinen tyttö. Kävin koulua, harrastin luistelua ja viihdyin hyvin parhaan ystäväni seurassa. Tein juuri niitä asioita mitä "tavalliset" 17-vuotiaat tytöt tekevät. Jotain sinä keväänä kuitenkin tapahtui.
Saimme idean laihduttaa pari kiloa kesäksi. Kilot lähtivät hetkessä annoskokoja pienentämällä. Pienentynyt numero vaa'assa teki oloni itsevarmemmaksi ja paremmaksi. Vaatteet sujahtivat helpommin päälle ja turvonnut olo oli poissa. Kaikki asiat tuntuivat paljon paremmilta ja valoisammilta.
Parin kolmen viikon päästä ruokavalioni oli muuttunut entisestään. Enää ei riittänytkään annoskokojen pienentäminen vaan tilalle tuli useiden ruoka-aineiden rajoittaminen. Ei sokeria, ei pastaa, ei riisiä, ei leipää... - ei mitään, josta sai energiaa enemmän kuin hedelmistä tai vihanneksista. Ruokalassa lappasin lautaselleni vain kevyttä jääsalaattia ilman kastikkeita.
Kesällä painoni oli laskenut 46 kiloon. Kroppa näytti paremmalta kuin koskaan aiemmin. Bikineissä kulkeminen ei aiheuttanut tuskaa eikä mikroshortsit tuntuneet enää yhtään huonommilta vaihtoehdoilta. Sain paljon kommenttia muuttuneesta ulkomuodostani ja hymyillen otin jokaisen arvostelun vastaan. Hiljaa mielessäni kuitenkin mietin, että tämä ei riitä. Haluan olla vieläkin pienempi ja kauniimpi. Parempi.
Tuosta alkoi helvetti. Helvetti, joka on kestänyt tuskaiset 8 vuotta.
Jok'ikinen päivä sairastumisen jälkeen on tuntunut vaikealta. Aamiainen on jäänyt väliin niin monia kertoja, että puhutaan tuhansista päivistä, tuhansista syömättä jääneistä aterioista. Samoin on käynyt lounaan kanssa. Vaikka vuosien varrella - tai pääosin viimeisen vajaan kahden vuoden aikana - olen saanut nostettua painoni normaaleihin lukemiin, ei mikään kuitenkaan ole juurikaan muuttunut. Syömiskäyttäytymiseni poikkeaa edelleen huimasti siitä mitä sen tulisi olla tai mitä haluaisin sen olevan. Pääni sisällä velloo edelleen useita kertoja päivässä mietintä siitä kuinka kelvoton olen. Kelvoton, lihava, riittämätön, ruma... - ja sairaskin vielä.
Toisinaan olen ollut siinä pisteessä, että en jaksa enää. Mikään ei innosta eikä mikään tunnu miltään. Jokainen vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, siltä, että enää ei jaksa yrittää. Niinä hetkinä sanon itselleni, että kaikesta voi selvitä. Kaikki voi vielä muuttua. Siihen saattaa mennä aikaa ja voimavaroja, mutta sisukkaasti taistelemalla ollaan joka päivä edes hitusen lähempänä sitä terveempää minää. Sitä minää, jota olin ennen sairastumistani.
Ikinä en ole ollut luovuttaja enkä sitä tässäkään tilanteessa aio olla. Taistelen niin kauan kunnes pystyn hymyillen ja rehellisesti toteamaan ääneen, että minä olen kaunis ja täysin riittävä juuri tällaisena - aivan kuten te kaikki muutkin siellä ruudun takana.
Ikinä en ole ollut luovuttaja enkä sitä tässäkään tilanteessa aio olla. Taistelen niin kauan kunnes pystyn hymyillen ja rehellisesti toteamaan ääneen, että minä olen kaunis ja täysin riittävä juuri tällaisena - aivan kuten te kaikki muutkin siellä ruudun takana.
Nyt kuitenkin suljen suuni tältä erää. Muistakaa kuinka ainutlaatuisia olette ja mihin kaikkeen pystytte. Pitäkää itseänne upeana ja hienona persoonana - myös niinä vaikeina päivinä. Älkää soimatko itseänne vaan pyrkikää löytämään asioista ne hyvät puolet. Kaikki hyvä tulee nimittäin sisältänne eikä ulkomuodollanne loppujen lopuksi ole juurikaan mitään väliä. Olit sitten pyöreä tai laiha, olet sinä. Upea ja ainutkertainen sinä.
Kiitos ja anteeksi - jatketaan taas kun siltä tuntuu! ♥
