Jonain päivänä mä pakkaan matkalaukkuni

Mulla on ollut pitkään, ensimmäisestä interrail-reissustani lähtien, sellanen fiilis, että mut on luotu matkustelemaan. Jostain syystä tunnen itseni enemmän itsekseni, kun olen poissa täältä, kavereita tuntuu löytyvän todella helposti ja ujouteni katoaa kuin tuhka tuuleen. Rakastan sitä fiilistä, kun ei ikinä tiedä mistä itsensä seuraavaksi löytää, mitä vastaan tulee tai missä nukkuu seuraavan yönsä vai nukkuuko ollenkaan.

Rinkan kyljestä multa löytyy aina teltta, koti, jonka voi pystyttää lähes minne vain. Olen herännyt muun muassa upealta rannalta Albanian Dhermistä, kauniista pikkukylästä Ranskasta läheltä Espanjan rajaa ja kukkulan päältä Makedonian Ohridista.

Näiden upeiden kokemusten lisäksi olen tutustunut ihaniin ihmisiin, jotka ovat majoittaneet minut koteihinsa. Näin nukuin yöni esimerkiksi Prahassa viime kesänä, Bolognassa muutama vuosi sitten ja Berliinissä puolisentoista vuotta sitten. Kerran olen myös saanut sujahtaa makuupussiini juna-asemalla, joka lukittiin yöksi ja minä sain jäädä sisään, koska olin majapaikkaa vailla. Se vasta kokemus olikin! Yksi muistoista, jota en varmasti koskaan tule unohtamaan.

Olen myös nähnyt lukemattomia hostelleja matkani varrella aina hiljaisista ja rauhallisista hostelleista aina "bilehostelleihin" asti. Tyhjistä täpötäysiin. Edelleenkään en osaa sanoa kummat ovat enemmän minua varten, koska reissatessa olen oppinut, että kaikkeen on suhtauduttava avoimesti.

En tykkää suunnittella tulevia reissuja etukäteen, mutta sen tiedän, että jossain päin maailmaa tulen reissaamaan ensi vuonna. Euroopasta on tullut kierrettyä monet maat, joten enää en näe pelottavana lähteä esimerkiksi Aasiaan. Se onkin suurin matkahaaveeni tällä hetkellä.

Elämässä pitää olla jännitystä ja haaveita - ilman niitä elämä ei olisi elämisen arvoista.