En ole jättänyt teitä

Heippa rakkaimmat! Olen edelleen täällä vaikka, ette ole päässeet nauttimaan postauksistani pitkään aikaan. En syytä tästä työkiireitä tai pienehköä stressiä, en valon puutetta, en ruoanlaittamattomuutta.. Syy tähän on ollut ihan vain minä itse. Blogi on tuntunut kovin etäiseltä viime aikoina eikä kirjoittaminen ole saanut aikaan riemunkiljahduksia. En ole tiennyt mitä sanoa tai mitä kuvata - mitä kertoa teille. 

Mutta, itselle pitää olla armollinen. En aio syyttää tai soimata itseäni tästä. Kaikkeen ei vain aina pysty eikä tarvitsekaan. Tästä lähtien postaan aina vain kun hyvältä tuntuu. Varautukaa siis sekä päivien taukoihin, että useampiin postauksiin viikossa. Aika näyttää mitä blogille tulevaisuudessa käy.

Toki toivon, että blogi tulee jollain tapaa aina säilymään. Onhan tämä ollut yksi antoisimmista harrastuksistani viime vuosina. Olen tavannut mahtavia ihmisiä, kehittynyt ainakin jollain tapaa kirjoittajana, kuvaustaidot ovat hioutuneet.. - onhan tämä antanut niin kovin paljon!

Nyt aion kuitenkin täysillä keskittyä siihen, että saan tästä enemmän mielihyvää kuin mielipahaa. En haali liikaa velvollisuuksia, ota paineita tai vaadi itseltäni liikaa. Opettelen ottamaan rennommin ja pyrin jättämään "pakkopulla"-postaukset kokonaan pois.

Tärkeintä tässä, kuten kaikessa muussakin elämässä, on armollisuus. Elämän tulee olla nautittavaa, ei pelkkää suorittamista. Kaikkeen ei todellakaan tarvitse pystyä. On opeteltava priorisoimaan asioita ja karsia turhuudet pois. Rakentaa elämästä mieluisa ja nautittava.

Niin, ja olkaa tekin armollisia itsellenne. Kiitätte siitä vielä itseänne.

Mukavaa sunnuntain jatkoa ja pian alkavaa talven viimeistä kuukautta!

Pintaa syvemmälle - mitä minulle kuuluu?

Lokakuun loppu häämöttää muutaman päivän päässä eikä vuodenvaihteeseekaan ole enää pitkä aika. Kulunut vuosi on ollut rankka ja täynnä kaikkea. Hetkeäkään en oikeastaan ole vain istunut aloillani vaan kokoajan olen paahtanut menemään. Töitä olen tehnyt hullun lailla - jopa niin paljon, etten ole varsinaista kesälomaa ehtinyt pitämään. Kesän kynnyksellä sain myös asuntotarjouksen, johon vastasin myöntävästi. Onnekseni myös pankki näytti asialle vihreää valoa peloista ja epäilyistä huolimatta.

Heti uuteen asuntooni muutettuani kesäkuun alussa pidin kesän ainoan lomaviikkoni. Suuntasin kahdeksaksi päiväksi Jurmon saarelle WWF:n vapaaehtoistyöleirille. Viikko sujahti ohi hetkessä ja taas oli paluu arkeen. Töitä, töitä ja vielä kerran töitä. Päivien jälkeen suuntasin vielä lähes poikkeuksetta lähimetsään hakemaan litroittain mustikoita ja muita luonnon omia marjoja. 

Ajoin itseni loppuun. Tuntui, että päivät pyörivät vain pakollisten juttujen parissa eikä omalle hyvinvoinnille jäänyt ollenkaan aikaa. Ruoanlaittokin väheni ja monesti päädyin syömään iltamyöhään vain helppoja sosekeittoja. Kaveriksi nappasin reilusti pähkinöitä korvaten mahdollista energiavajetta. Samoihin aikoihin myös painoni nousi, mutta sen koen olleen vain ja ainoastaan hyvä asia.

Havahduin. Se tapahtui joitain viikkoja sitten. Tajusin, että elämän ei tarvitse olla sellaista kuin se nyt on. Tein muutoksia, luovuin asioista ja annoin itselleni enemmän aikaa. Aikaa tehdä mitä huvittaa ja aikaa vain olla, rentoutua. Ei minulla ole kiire mihinkään eikä se asuntolaina katoa vaikka sitä kuinka murehtisi ja stressaisi. Lenkille ei ole lähdettävä, jos siltä ei tunnu eikä viikonlopuksi ole väenväkisin keksittävä tekemistä.

Nyt olen pyrkinyt elämään. Pyrkinyt tekemään juuri niitä juttuja, jotka saavat minut hyvälle mielelle ja, joista todella nautin. Ruoanlaitto on taas palannut päivittäisiin rutiineihini ja televisionkin on auennut monen kuukauden hiljaiselon jälkeen. Olen myös tavannut uusia ihmisiä ja mahtavia persoonia. Ihmisiä, joiden kanssa jaamme samat arvot ja kiinnostuksen kohteet. 

Vihdoin on myös aikaa laittaa koti kuntoon. Matot puuttuvat edelleen asuntoni lattioilta ja tavaroita lojuu sikinsokin avatuissa laatikoissaan keskellä olohuonetta. Valaisimiakaan ei liiemmin ole, mutta pimeään olen jo tottunut. En kuitenkaan aio stressata - ei minulla ole kiire mihinkään.

Hiljaa hyvä tulee - eikö vain?

Lukeeko mua kukaan?

Viimeisimmät postaukset eivät ole keränneet ainuttakaan kommenttia eikä kävijämäärissäkään hehkuttamista ole. Onko blogini lukijat kaikonneet jonnekkin vai onko pääsyy kuitenkin minussa, minun postauksissani? Välillä tuntuu, että blogin kirjoittaminen on yksinpuhelua. Kukaan ei anna vastakaikua tai edes pientä hymiötä. Kukaan ei kerro kuinka sai blogini avulla aivan uutta inspiraatiota ruoanlaittoonsa tai intoa luontokuvaamiseen. Kukaan ei tule sanomaan mitään. Miksi ei?

On vaikea pukea sanoiksi tätä tunnetta, turhautuneisuuden tunnetta. Vaikka kirjoitan blogia pääosin itseni takia, olette te lukijat kuitenki ensiarvoisen tärkeitä. Juuri teidän avullanne blogi pysyy elossa ja postauksia syntyy ainakin viikottain. Hitaasti lisääntyneet lukijamäärät ovat tuoneet iloa, mutta samaan aikaan osa lukijoista on kaikonnut. Onko taso heikentynyt vai mikä blogissani mättää?

Mutta tätä tämä bloggaaminen kai on, ainakin välillä. Hyviä ja parempia aikoja - aivan kuten elämässä yleensäkin.

Jotta ei menisi ihan synkistelyksi tämä koko postaus, ajattelin antaa teille nyt mahdollisuuden avata suunne kommenttien muodossa. Sana on siis vapaa ja otan ehdottomasti vastaan niin risut kuin ruusutkin hyvän maun rajoissa.

Kaipaatteko blogiini jotain uutta? Uudenlaisia reseptejä, ehkä jotain muuta kuin ruokajuttuja 

vai mitä toivoisitte blogistani löytyvän?

Sumun keskellä - vielä mä raivaan tieni kohti valoa ja onnellisuutta

Seison keskellä metsää

ajatukset eivät kulje

satunnainen lintujen laulu pysäyttää mut

kuuntelen

oi, kumpa osaisinkaan lentää

lentäisin pois, kauas pois,

lintujen tavoin,

sinne missä kaikki olisi paremmin.

Kaivaisin taas hymyn huulille

sen aidon hymyn, jonka olen kadottanut

sen, jonka olette tottuneet näkemään

näyttäisin onneni

oppisin taas elämään

olisin se sama vanha Anne, 

elämäniloinen ja säteilevä.

Vielä mä tieni löydän

raivaan sen vaikka väkisin

ennemmin tai myöhemmin

kyllä elämä vielä voittaa

mä lupaan sen.

Mädäntyvät mätöt ja hälyttävä hävikki - syyllistytkö sinäkin?

Kipaisehan ruokakaapillesi ja nosta esille tuotteet, jotka menevät pian "huonoksi". Mitä kaikkea löydätkään? Ehkä kuivahtaneen leivänkannikan, 3 päivää avattuna olleen jogurtin, pehmenneen tomaatin ja ruoan parin päivän takaa. Kuulostaako tutulta? Luultavasti, sillä me suomalaiset heitämme vuodessa henkilöä kohden ruokaa roskiin reilun 20 kilon edestä. Osa tästä päätyy oikeaoppisesti biojätteeseen, mutta osa siihen pahimpaan, sekajätteeseen. Ja ketkä siitä sitten kärsivät? Me, kaikki. Ei suinkaan vain me suomalaiset vaan myös ihmiset maapallon toisella puolella. Sekajätteen sekaan "piilotettu" biojäte nimittäin synnyttää ilmaston lämpenemistä edistävää metaania. Oletko sinä yksi niistä, joka tuhoaa tieten tahtoen tulevien sukupolviemme elinympäristöä vain omalla laiskuudellaan? Ehkä.

Oletko koskaan tullut miettineeksi kuinka paljon täysin syömäkelpoista ruokaa heität pois? Jääkö lautasellesi esimerkiksi pizzan rapeat reunat, kaalin kovahko kanta tai kurpitsan sisältä koverretut siemenet? Jos vastasit kyllä, pohdi mikä saa sinut tekemään näin. Maha on täynnä, hampaat eivät kestä, siemenet ovat linnuille - ehkä jokin näistä tekosyistä. Tuntuuko ylitsepääsemättömältä murskata reunat vaikkapa seuraavan päivän keiton päälle, pilkkoa kanta pieniksi paloiksi padan sekaan tai pestä ja paahtaa siemenet mausteiden kera seuraavaa naposteluhetkeä ajatellen? Eikö pelkästään käveleminen jätekatokseen asti vie jo enemmän energiaa ja aikaa?

Eikä tässä suinkaan vielä kaikki. Hävikkiä syntyy myös monella muulla tapaa. Saako purkin tai pussin kylkeen painetun parasta ennen-päiväyksen ylittäminen sinut näkemään punaista? Etkö viitti edes avata pakkausta vaan suosiolla siirrät sen huomaamattomasti roskikseen ja otat suunnaksesi kaupan? Kiikutat uuden tuotteen kotiin ja olet tyytyväinen. Rahaa kuluu - mitä väliä? - sitähän kuluu muutenkin, ajattelet. Herääkö omatunto kolkuttamaan edes siinä vaihessa, kun ystäväsi kertoo käyttäneen jo viikkoja sitten "vanhaksi" menneen kaurakerman? Kulutatko edelleen aikasi mieluummin päivämäärien syynäämiseen kuin aistiesi tarkkaan havainnointiin? Et turhaan omista aistejasi, joten opettele käyttämään niitä. Katso, haista ja maista - totea käyttökelpoisuus.

Tai onko yksi syy hävikkiin oma toimintasi? Säilytätkö maidon pöydässä, tungetko likaisen haarukkasi kurkkupurkkiin tai siirrätkö lämpöiset sämpylät tiiviiseen muovipussiin homehtumaan? Venyikö kauppareissu tuntien mittaiseksi kassien odottaessa auton takapenkillä jääkaappiin pääsyä? Tutustu kuinka ruoka säilytetään oikeaoppisesti ja ota huomioon myös hygienian tärkeys keittiössä. Puhtaus on kaikea A ja O - oli sitten kyse omasta tai muiden ruoasta.

Kaikki aiheuttamamme ruokahävikki kasvattaa turhia kasvihuonekaasupäästöjä, rehevöittää vesistöjämme, tuo viljelijöillemme aiheetonta työtä ja kaventaa kukkaroitamme. Olisiko siis sinun aikasi ruveta panostamaan?


HUOM. Tekstin ei ole tarkoitus loukata tai syyttää ketään vaan saada ihmiset miettimään omia tapojaan. 

Proteiinipitoisempaa ja söpömpää pastaa saa hakea

Kasvissyöjien ravitsemuksellisesti paras proteiininlähde ovat soijapavut, aivan ehdottomasti. Se sisältää kaikkia ihmiselle välttämättömiä aminohappoja. Myös vitamiinien, kivennäisaineiden ja kuidun osuus on suuri. Soija kuitenkin jakaa paljon mielipiteitä niin kasvissyöjien kuin sekasyöjienkin keskuudessa. Syy tähän on se, että soijapapujen tuottamiseksi tuhotaan jatkuvasti metsiä maailmalla, geenimuuntelu kasvaa kasvamistaan ja sitä tuodaan jopa maapallon toiselta puolelta. Päästöjä syntyy ja metsiä kaatuu. Suurin osa soijasta (yli 90%) päätyy rehuksi tuotantoeläimille ja vain murto-osa ihmisten ravinnoksi. Osa ihmisille päätyvästä soijasta on gm-soijaa, mutta valitsemalla luomua voit olla varma, että omalla lautasellasi on aitoa, geenimuuntelematonta, soijaa. Myös merkintä "GMO-free" takaa tuotteen "aitouden".

Mutta nyt otsikkoon ja tämänpäiväiseen ruokaani kiistellystä soijasta huolimatta.

Soijajauhoista tehtyä pastaa rucolan, kurpitsasoseen, paahdettujen kurpitsakuutioiden ja siementen kera. Niin herkkua, ettei sanotuksia saa! :)

Pastataikinaan tarvitset:

100g soijauhoa

noin 0,7dl vettä

ripaus suolaa 

(yrttejä, mausteita)

Sekoita ainekset esimerkiksi teholeikkurissa sekaisin. Vaihtoehtoisesti myös käsin sekoittaminen onnistuu. Jos massa tuntuu liian murenevalta, voit lisätä pienen määrän vettä. Kun ainekset ovat sekaisin, kelmuta taikinapallo ja laita kylmään lepäämään noin puoleksi tunniksi. Kaulitse taikina ohueksi levyksi ja muotoile pastat haluamallasi tavalla. Keitä pasta runsaassa suolalla maustessa vedessä 2-4 minuuttia al denteksi. Muista jättää purutuntumaa, ylikypsä pasta ei varmasti ole kenenkään mieleen. Valuta pasta lävikössä ja tarjoa lempilisukkeidesi kanssa. Osan pastasta voit kuivattaa ja jättää myöhempää käyttöä varten.

Tässä vielä vertailuna durumvehnäjauhojen (Myllyn Paras) ja soijajauhojen (vegaaniliitto.fi) ravintosisällöt 100g:ssa:

Proteiini 13g/34,5g

Hiilihydraatti 70g/23,5g

Rasvaa 1,5g/23,5g

Kuitua 3g/11,9g

Herättääkö soijan tuotanto sinussa ajatuksia?

Life tastes good 1v!

Vuosi sitten julkaisin ensimmäisen postaukseni. Silloin en vielä tiennyt mihin suuntaan blogini tulisi kääntymään ja saittekin ensimmäisten kuukausien aikana lukea juttuja niin sisustamisesta, muodista, ruoasta kuin reissaamisestakin. Vuoden aikana oma juttuni on kuitenkin löytynyt, se on ruoka isolla ärrällä. Nimensäkin mukaisesti elämä maistuu hyvältä, kun saa toteuttaa luovuuttaan hyvän ruoan muodossa ja nauttia uusista mauista. Toivottavasti olette saaneet riittämiin silmänruokaa ja inpiraatiota omiin ruokiinne. Ruokapostauksieni joukossa on vilahdellut myös satunnaisia juttuja muista aiheista aina omista mielipiteistäni valokuvaamiseen. Niistä saatte nauttia jatkossakin totuttuun tapaan.

Vuoteen on mahtunut paljon asioita. Muistatteko vielä ne suloiset kissanpennut Kreikassa, joita hoivasin kuin omiani? Tai sen, kun valmistuin ylioppilaaksi? Tai ne kauniit maisemat Makedoniassa interrail-reissullani kesällä? Olette kulkeneet mukanani vuoden verran, joten ansaitsette kiitokseni. Haluan kiittää teistä jokaista, ihan jokaista, joka on vuoden aikana vieraillut blogissani, liittynyt lukijakseni tai kommentoinut jotain.

Tästä on tullut ystäväni - teistä on tullut ystäviäni.

Smile when you're happy

Kertooko hymy kaiken? Onko hymyilevä ihminen oikeasti aina iloinen? 

Muistan, kun ala-asteella välitodistukseeni kirjoitettiin, että turhanpäiväistä kikattelua on vähennettävä. Lukuvuoden loputtua todistuksessa luki, että kikattelu ei ollut vähentynyt. Olin lähes aina aidosti iloinen ja rakastin nauraa. Elämä oli ihanaa, harrastin rakastamaani lajia ja mulla oli paljon kavereita. Lapsena tunteet oli helppo näyttää eikä niiden piilotteluun ollut mitään syytä. Kun oltiin iloisia, hymyiltiin ja masentuneina näytettiin surunaamaa. 

Kuitenkin hymyn taakse voi kätkeytyä paljon asioita. Hymyilevätkö ihmiset joskus vain siksi, että saisivat viestittyä asioiden olevan hyvin vaikka niin ei todellisuudessa olisi?

Olenko minä iloinen, vaikka hymyilen?